Rise of the tyrant (CD ) | Arch Enemy

artistilta Marko Saarinen (01.12.2007) Johan perskeleet tempun tekivät. Kun parin viime levyn tiimoilta olin jo ehtinyt varautua bändin jatkavan taivallustaan yhä suurempien yleisöjen, mutta samalla musiikillisesti laskevan trendin parissa, niin Rise of the Tyrantin kohdalla yllätys on melkoinen. Soundit hengittävät jälleen ja bändikin tulittaa toinen toisensa perään kireää riffiä ja jumalaisen lennokasta liidiä kuin viimeistä päivää. Hetkeksi kuvaan astuneet geneerisyydet ovat saaneet väistyä aidompien metallisävellysten tieltä. Teknisyydessäkään ei ole pihistelty, sen voi vaikka jokainen kotikitaristi testata soittelemalla levyn juttuja perässä posket punottaen. Musiikin kustannuksella kikkoja ei onneksi ole sentään lähdetty esittelemään, vaan pääosassa ovat itse biisit ja niistä löytyvä lataus. Useat puhunevat levystä eräänlaisena Wages of Sinin jatko-osana. Tämän kyllä ymmärtää, sillä aivan selvästi levyt toisilleen sukua ovat. Moni varmasti myös sanoo, että Rise of the Tyrant on se levy, joka bändin olisi pitänyt tehdä Wages of Sinin perään. Jälkiviisaudet sikseen, mutta varmaa on, että tämän julkaisun myötä bändin lähes tavaramerkiksi muodostunut alkuperäinen musiikillinen visio saa taas vahvasti tuulta purjeisiinsa. Jos kohta parilla aiemmalla levyllä suorastaan kitsasteltiin varsinkin melodia- ja soolopuolella, niin nyt pajatso likipitäen tyhjennetään. RotT onkin yhtyeen melodisin levy, mutta samalla myös aggressiivinen, siitä pitävät huolen runsaat tuplabasarihyökkäykset, navakat riffittelyt sekä tietenkin Angela Gossow’n ilkeä räyhääminen. Sen lisäksi, että musiikillisella puolella on tehty selvää suunnanmuutosta kohti vanhempia aikoja, ollaan tuotantoseikoissakin likempänä 2000-luvun taitetta. Fredrik Nordströmin virittämät soundit ovat selvästi eläväisemmän kuuloiset kuin mitä Andy Sneap bändille teki. Hyvää on myös se, että nyt biiseihin ei ole ladattu kerroskaupalla instrumenttiraitoja, edes lauluraitoja ei ole tuplattu. On toki liian aikaista sanoa, onko levy lopulta jopa bändin paras, mutta varmasti se sinne Burning Bridgesin ja Wages of Sinin seuraan katalogin kärjessä liittyy. Jos joku kaipaa esimauksi jotain tärppejä, niin suosittelen lämpimästi vaikkapa The Great Darknessia tai Arch Enemyn uran mahdollisesti tähän asti parasta kappaletta, kirotun hyvää The Last Enemya. Pikkuisena miinuksena voisi levylle laskea sen, että mitään aivan totaalista mättöpalaa Diva Satanican malliin ei kuulla, mutta hyvä näinkin. Se Arkkivihollinen, joka meikästä fanipojan teki, on palannut. Loppuun jo melko perinteiseksi muodostunut narina levy-yhtiön piratismin vastaisista keinoista; niin ymmärrettävää kuin piraatteja vastaan hangoitteleminen onkin, niin tälläkin kertaa on lyöty aika naurettavasti yli. En nimittäin tähän hätään muista toista levyä, jolla kuultaisiin voice-over-piippaukset peräti 20 sekunnin välein. Tästä syystä ei myöskään arvosanaa heru. Sääli.