Ihmiset tarvitsevat lokeroita järjestääkseen maailmaa, ja jopa goottilaisuuden kaltaisessa alakulttuurissa ihmiset yrittävät määritellä itsensä ja muut. Tuloksena on lukuisia hauskoja tai jopa vakavia kuvituksia, jotka liikkuvat internetissä ja joiden on tarkoitus selittää goottityyppejä. Kuka tahansa, joka liikkuu skenen parissa, huomaa kuitenkin nopeasti, että kaikki tyylit ovat vuosikymmenten aikana enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Siitä huolimatta gootit suuntaavat asunsa tiettyihin alkuperäisiin tyyppeihin ja uusiin vaikutteisiin. Nämä ovat joitakin niistä:
Ihminen tarvitsee lokeroita järjestelläkseen maailmaa, ja myös gootti-skenen kaltaisessa alakulttuurissa ihmiset yrittävät määritellä itseään ja muita. Tuloksena on lukuisia internetissä liikkuvia hauskoja tai jopa vakavia kuvituksia, joiden tarkoituksena on selittää gootti-tyyppejä. Kuka tahansa, joka liikkuu skenen parissa, huomaa kuitenkin nopeasti, että kaikki tyylit ovat vuosikymmenten aikana enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Siitä huolimatta gootit orientoituvat asuineen tiettyihin alkuperäisiin tyyppeihin ja uusiin vaikutteisiin. Nämä ovat joitakin niistä:
Uusiromanttinen
New Romantics -tyylistä vastaa taideopiskelija ja myöhemmin Visage-yhtyeen laulaja Steve Strange. Hän oli 70-luvun lopun Lontoon klubikentän vakiokasvo, joka isännöi Bowie- ja Roxy Music -iltoja. Blitz-klubinsa ovella hän päästi läpi vain sellaisia vieraita, jotka olivat pukeutuneet mahdollisimman törkeisiin asuihin. David Bowie oli tämän idean varhainen esikuva näyttämöhahmonsa Ziggy Stardustin kanssa. Jos katsot David Bowien virallisen videon "Ashes to Ahes", näet myös Steve Strangen ja joitakin muita klubin vieraita tyypillisissä New Romantic -asuissa. Meikillä ja asuilla on suuri merkitys myös Visage-yhtyeen videoissa (Visage, Fade to Grey).
New Romantics kokoontui yhteen muodin takia, vaikka heillä oli samanlainen musiikkimaku new wave, syntetisaattoripop ja diskobiitit. Adam Ant ja Boy George olivat tämän genren tunnettuja edustajia. Yksi tyypillisistä piirteistä oli sukupuolten visuaalinen hämärtyminen. Adam Antin romanttisen merirosvomaisen lookin loi muuten tuolloin muotisuunnittelija Vivienne Westwood.
Extravagantti, dekadentti ja narsistinen - näillä ominaisuuksilla uusromantikkoja kuvailtiin julkisuudessa, eivätkä he olleet erityisen suosittuja - eivät lehdistössä eivätkä yhteiskunnassa. Edes New Wave -skenessä he eivät kohdanneet suurta rakkautta, koska he eivät asettaneet musiikkia etusijalle, vaan asuja ja kampauksia.
Muoti oli kuitenkin aivan liian pinnallista uuden aallon skeneen. Puhuttiin New Wave -muotien myymisestä, ja ensimmäistä kertaa alettiin kritisoida alakulttuurin kaupallistumista. Ei viimeistä kertaa, sillä tämä kritiikki jatkuu tänäkin päivänä. Nykypäivän New Romanticsin visuaaliset haarat löytyvät todennäköisimmin japanilaisista alakulttuureista, kuten Visual Keistä. Tuon ajan muoti ja meikit vaikuttavat kuitenkin vielä nykyäänkin mustaan skeneen, joka tässä tapauksessa sallii voimakkaat värit ja romanttisen juhlavuuden.
Waver
Waverit olivat 70-luvun lopun ja 80-luvun alun musiikillisen alakulttuurin synkkä ryhmittymä. Heillä - toisin kuin New Romanticsilla - musiikki oli etualalla, vaikka myös asu oli tärkeässä roolissa. Wavers liioitteli "porvarillisia asuja" ja antoi niille näin ironisen leiman. 60- ja 70-lukujen pörröiset hiustyylit pörröistyivät uudessa aallossa edelleen absurdiuden asteelle, ja sivut ajeltiin yksinkertaisesti kokonaan pois. Pukutakit ostettiin aivan liian suurina, ja ne räpyttelivät paitojen ja leveiden housujen kanssa. Kengät eivät olleet vain teräväkärkiset, vaan mielettömän teräväkärkiset piikkien kanssa, ja jo nyt sosiaaliset pukeutumisnormit oli horjutettu. Selkeä rajanveto. Meikki oli yhtä silmiinpistävä. Ei vain pehmeä luomiväri, vaan paksu musta kohl-viiva, joka ulottui kauas silmän yli. Ei kauniisti meikattuja huulia, vaan kirkkaanpunaista tahraista huulipunaa. Vallitseva väri oli musta, mutta oli myös paljon värikkäitä vaatteita. He käyttivät ylisuuria ristejä, rukousnauhoja ja esoteerisia symboleja liioittelemaan yhteiskunnan uskonnollista uskollisuutta ja provosoimaan.
80-luvulla uusia visuaalisia ja musiikillisia suuntia osoittivat muusikot kuten The Cure, Siouxsie and The Banshees, Anne Clark ja Gary Newman. The Curen Robert Smith, aaltoilijan ruumiillistuma, käytti alkuaikoina muuten myös valkoisia tennareita ja värikkäitä paitoja aivan liian suurten pukutakkien kanssa.
Vain myöhemmin, kun skene vähitellen muuttui synkemmäksi, Robert Smith vaihtoi kokonaan mustaan. Yhdessä 80-luvun goottien kanssa wavereita kutsutaan vielä nykyäänkin oldschool-gootteiksi. Sillä ei ole väliä, olivatko he oikeasti olemassa 80-luvulla. Tarkoitetaan vain tyyliä.
Gruftis
Gruftit ovat se, mikä yhdistetään pitkälti termiin gootti. Gruftit näyttivät siltä, kuin olisivat tulleet juuri kauhuelokuvasta. Siirtymät tyyppien välillä ovat kuitenkin sujuvia ja merkinnät ovat vain jälkikäteen mietittyjä apuvälineitä ryhmittelyyn. Luokitteluja ei tuolloin ollut olemassa. Se oli itse asiassa yksi ainoa skene, eivätkä useimmat jäsenet edes tajunneet muodostavansa uutta alakulttuuria.
Ajan mittapuulla Wavers vaikutti vaativan totuttelua. Heihin suhtauduttiin halveksivasti, epäilevästi, ymmärtämättömästi ja varovaisesti. Gootit kuitenkin todella pelottivat yhteiskuntaa. He eivät halunneet provosoida, he halusivat pitää itsensä täysin erillään ja olla rauhassa. Gruftit viittasivat asullaan ja meikillään 70-luvun lopun vampyyrikuvaan. "Kuolleiden meikiksi" he kutsuivat sitä, kun he peittivät kasvonsa valkoisella meikillä ja maalasivat silmänsä tummiksi luoliksi mustalla luomivärillä. Sen piti olla okkulttista, mahdollisimman karmivaa ja symbolista. Heidän vaatteensa muistuttivat kaapuja ja nunnien kaapuja. He käyttivät huntuja ja mustia hanskoja kuin goottilaisten romaanien hahmot. Gootin prototyyppinä pidetään esimerkiksi "Rattia", joka esiteltiin nuorisolehti Bravon kuvajutussa 1980-luvun alussa.
Waverit olivat ulkonäöltään jokseenkin sosiaalisesti hyväksyttäviä, gootit eivät. Näin voisi tehdä hätävaraeron. Myös musiikillista vastakkainasettelua voi kuvata vain epämääräisesti. Voisi ehkä sanoa, että waverit viihtyivät paremmin syntetisaattoreiden ja myös kevyempien äänien parissa, kun taas gootit kietoutuivat synkkiin ääniin ja syviin ääniin. Mutta sekin on vain yritys erottaa toisistaan.
EBMers
EBMers kuuluivat myös skeneen jo 1980-luvulla, vaikka he olivatkin visuaalisesti ja musiikillisesti erillään gooteista ja wavereista. He keskittyivät elektroniseen body-musiikkiin (EBM), joka oli aggressiivista ja elektronisesti muistutti iskulauseilla varustettua marssimusiikkia. Musiikin juuret olivat brittiläisessä industrialissa sekoitettuna minimal electroyn. Laulu oli itse asiassa enemmänkin haukkumista ja muistutti sotilasharjoituksia.
Kylmän sodan aikana elektroninen musiikki kertoi taistelusta ja armeijasta, sodasta ja terrorista. Vastaavasti ihmiset tykkäsivät myös pukeutua naamiointiväreihin, saappaisiin ja univormuihin. Viileä ja uhkaava teollistuminen oli myös iso teema. Tekninen edistys oli pelottavaa, koska se vaikutti sieluttomalta. EBM-musiikki leikitteli tällä - ja niin leikittivät myös sen seuraajat. Jopa heidän hiuksensa - jotka oli muotoiltu litteiksi kampauksiksi - olivat hyvin kulmikkaat ja särmikkäät. Koneen osat toimivat symboleina. Mottona oli: "Työtä, hikeä ja lihasvoimaa".
Kun DAF ja Die Krupps tekivät alkuaikoina juttujaan kanssamme, EBM-genreä laajensivat Front 242:n, The Klinikin tai Nitzer Ebbin kaltaiset bändit. Skinny Puppyn ja Ministryn kaltaiset bändit olivat pioneereja Amerikassa.
Se, että kohtauksen virtaukset inspiroivat myös toisiaan, näkyy esimerkiksi Depeche Modessa, joka yhdisti ekstravaganttia popmusiikkia ja industrial-soundia, yhdisti tähän tummanpuhuvaa tyylittelyä ja seisoi joskus lavalla lekan kanssa. Vaikuttava esimerkki yhdistelmästä on "People are People" -kappaleen virallinen video.