Judas Priest – Nahkaa, niittejä ja tulivoimaa jo vuodesta 1969

Vuonna 1969 Ison-Britannian teollisuusalueiden hiilipölyjen tummentaman taivaan alla Birminghamissa syntyi Creamin, Led Zeppelinin ja Jimi Hendrixin innoittamana rockyhtye, joka sai nimekseen Judas Priest.

Priest syntyi soittamaan metallia, vaikkeivät he sitä tajunneet aluksi itsekään.

Alkuun Britannian maita ja mantuja lämmitysvikaisella pakettiautolla kiertänyt yhtye kärsi alkuvuosiensa aikana runsaasti sitä kuuluisaa ”vilua ja nälkää”, kunnes heavymetallin brittiläisen uuden aallon nousu avasi kiitoradan kohti suuren yleisön ihailua ja yli 30 miljoonan levyn myyntejä.

Kollegoidensa arvostuksen yhtye on ansainnut laajalla ja monimuotoisella katalogillaan, johon kuuluu useita musiikillisia tyylinvaihdoksia. Alkuun itseään hakenut yhtye kävi läpi myös useita imagollisia muutoksia. Varhaisvuosien Priest sonnustautui tavallisiin työläisvaatteisiin ja soitti pseudo-bluesia. Varhaisella 1970-luvulla Priestin musiikkiin hiipi progressiivisuus ja samalla tavisimago vaihtui värikkäisiin satiinikuoseihin, sifonkihörhelöihin ja stetson-hattuihin. Kaikkien tuntemat mustat nahkaunivormut puettiin päälle 70-luvun lopulla NWOBHM-aallon alkaessa kerätä huomiota maailmalla, ja hyväksi havaituissa releissä soitetaan yhä lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin. Hyvä valinta, ottaen huomioon että jopa Priest erehtyi 80-luvun puolivälissä kokeilemaan silloin varsinkin amerikkalaisbändien suosimaa hair metal -habitusta, joka sujui esimerkiksi Poisonin ja Mötleyn Crüen tyttöpojilta huomattavasti brittikarjuja luontevammin.

Yleisesti kuvitellaan, että vuonna 2001 ilmestynyt Hollywood-elokuva Rock Star kertoisi osia Judas Priestin tarinasta. Laulaja Rob Halford on sanonut haastattelussa, että lähemmäksi totuutta osuisi vielä tunnetumpi rockelokuva, Spinal Tap. Priestillä vain on tarinassaan parempi loppu. Suoria yhteneväisyyksiäkin elokuvaan löytyy, sillä samoin kuin kuvitteellisella Spinal Tapilla, myös Priestillä on ollut yhdeksän rumpalia. Heistä viimeisin, Scott Travis, liittyi bändiin vuonna 1989.

Vaikka Judas Priestiä voidaan pitää yhtenä heavy metalin vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä ja koko genren innovaattoreista, ei senkään ura ilman mahalaskuja ole sujunut. Epäonnistunut glamrock-imago jo mainittiinkin, mutta Priest on matkansa aikana horjunut musiikillisestikin. Alkuvuosien kokeellisempi ilmaisu ei vedonnut massoihin, mutta kaupallisen läpimurron – British Steelin (1980), Screaming for Vengeancen (1982) sekä Defenders of the Faithin (1984) ja Rob Halfordin niillä lanseeraaman hevifalsetin – jälkeen tehty, syntetisaattorikitaroiden riivaama Turbo (1986) jakoi fanien mielipiteet jyrkästi. Sitä seuraava täyspitkä, Ram It Down, puolestaan olikin lähes koko ostavan yleisön mielestä Priestin uran heikoimpia esityksiä.

Vuoden 1990 Painkillerillä laskusuhdanteiseen uraan tuli korjausliike, jollaista ei moni muu yhtye ole tehnyt. Uuden rumpalinsa (Travis) kanssa bändi iski pöytään albumin, jonka kansikuvan pitäisi seisoa sanakirjassa termin ”heavy metal” kuvituskuvana. Painkiller otti jo Ram It Downilla väläytellyn synkemmän ja raskaamman ilmaisun keinot, yhdisti ne speedmetalliin, kipakkaan tuplakitarariffitulitukseen ja Rob Halfordin hyökkääviin palosireenivokaaleihin. Räjähtävä albumi nousi Yhdysvaltain listalla sijalle 29 ja palkittiin 1991 parhaan metalliperformanssin Grammyllä.

Judas Priest putosi huipulta hujauksessa pohjalle…

Uran menestyksekkäintä levyä seurasi uusi, entistä syvempi aallonpohja, kun yhtyeelle tuplakitaraliidien rinnalla tunnistettavan tavaramerkkisoundin antanut laulaja Rob Halford erosi Priestistä lähteäkseen soolouralle. Uudeksi laulajaksi tuli pittsburghilainen Tim ”Ripper” Owens, jonka 13 vuoden aikakaudella Priest julkaisi vain kaksi albumia: vuoden 1997 kulmikkaan ja vaatimattomasti menestyneen Jugulatorin ja vielä sitäkin heikomman Demolitionin (2001). Yhtyeen alennustilaa kuvastaa hyvin, että Suomessakin jäähalliluokkaan kuulunut yhtye esiintyi 2001 Helsingin Kulttuuritalolla. Suosta oli vain yksi looginen tie ylös. Paljoa paremmin ei mennyt Halfordin sooloyritelmä Fightillakaan, joten Nahka-Rob palasi Priestin keulille heinäkuussa 2003.

…ja kapusi hitaasti takaisin

Paluualbumi Angel Of Retribution ilmestyi 2005 ja palautti Priestin uran siinä määrin ruotuun, että sen ja tukevan klassikkokataloginsa turvin yhtye voisi esiintyä areenaluokassa vaikka eläkepäiviinsä saakka.

Veteraaniyhtyeen status oli nyt jo niin kiveen hakattu, että sitä ei horjuttanut edes vuoden 2008 mammuttitautinen teemalevy Nostradamus. 2010 Priest ilmoitti, että sen Epitaph-kiertue kestäisi kaksi vuotta ja jäisi yhtyeen uran viimeiseksi. Toinen puolikas yhtyeen ikonisesta kitaristitaistelijaparista, KK Downing, keskeytti kiertueen ja siirtyi eläkkeelle. Hän kertoi lopettamisensa syyksi erimielisyydet yhtyeen ja sen asiainhoitajien kanssa. Kiertueelle korvaavaksi kitaristiksi tuli 29 vuotta edeltäjäänsä nuorempi Ritchie Faulkner. ”Jäähyväiskiertue” venyi ja venyi… kunnes maaliskuussa 2014 Rob Halford ilmoitti, että Judas Priestin seitsemästoista studioalbumi oli valmis.

Heinäkuussa 2014 uudesta albumista tuli kuutossijallaan Judas Priestin ensimmäinen jenkkilistan top10:een noussut albumi ja myös Redeemer Of Soulsia seurasi yli vuoden kestänyt maailmankiertue. Eläkepäivät eivät kutsuneet vieläkään, sillä seuraavasta albumista kerrottiin Faulknerin suulla jo vuoden 2015 lopulla. Sitä alettiin äänittää maaliskuussa 2017. Tuntui siltä, että kylmän sodan ilmapiirillä olisi Priestin aggressiivisuuteen suora korrelaatio, sillä vuotta myöhemmin maailma sai kuulla tulikivenkatkuisen Firepowerin. Se saattaa hyvinkin olla parasta – ja aivan varmasti ainakin vihaisinta – Priestiä sitten Painkillerin. Tyypilliseen tapaan tämäkin saavutus sai kuitenkin katkeransuloisen sivumaun, kun toinenkin legendaarisista kitaristeista, Glenn Tipton, putosi kyydistä jo vuosikymmenen sairastamansa Parkinsonin taudin takia.

Tämänkertainen albumi ja kiertue jäävät luultavasti Judas Priestin kunniakkaan ja polveilevan uran viimeisiksi. Tiptonin saappaat kiertueella täyttää Firepower-albumin tuottaja Andy Sneap. Jos et ole Priestin taikaa vielä lavalla todistanut, Hyvinkään Rockfestissä siihen tarjoutuu yksi ehkä viimeisistä mahdollisuuksista.

The post Judas Priest – Nahkaa, niittejä ja tulivoimaa jo vuodesta 1969 appeared first on EMP-blogi.