Onko God of War hyvä ja miksi se on vuoden peli?

God of War – pelisarja on tullut siihen pisteeseen, että uusimman pelin nimi on jälleen vain ”God of War”. Sarjan edellisestä pelistä on kulunut niin pitkä tovi, että PS2 julkaistua ensimmäistä osaa ei enää vain voi sekoittaa perheen tuoreimpaan tulokkaaseen. Hämmentävästä nimestä huolimatta mistään remasterista ei suinkaan ole kyse: God of War (PS4) käy ja kukkuu täysin eri tavalla kuin alkuperäinen, eikä siinä juroa päähenkilöä lukuunottamatta ole juuri mitään samaa. Juoneltaan peli onkin puhdas jatko-osa, ja Kratos on vanhentunut samaa tahtia faniensa kanssa ja hankkinut jälkikasvua. Itse pelin mekaniikka on täysin uudistettu ja graafinen ilme saa peruspleikkarin huutamaan armoa. Kaikesta huolimatta kyseessä on melko varmasti vuoden peli. Miksi? (Ei sisällä yksityiskohtia juonesta.)

Kreikkalainen sodan jumala ja norjalainen villapaita

Kuten varmasti muistamme pelisarjan edellisistä osista, niin Kratos nousi itseoikeutetusti spartalaisesta perussotilaasta itse sodan jumalaksi nousujohteisella urallaan, vaikka joutuikin toistuvasti kulkemaan läpi helvetin (kirjaimellisesti). Siinä sivussa kaatuivat niin titaanit kuin suurin osa jumalistakin Zeusta myöten, joten luonnollisesti kovia vastustajia oli jostain saatava lisää. Vastaus löytyy täkäläisestä perspektiivistä lähempää kuin arvaakaan, kun Kratos on löytänyt tiensä kylmään pohjolaan ja ajautuu napit vastakkain skandinaavisen mytologian jumalten kanssa. Jättiläiset, Asgardit ja Midgardit ovat vahvasti läsnä, mutta toisin kuin Avengersissa, paikallinen versio Thorista kuvataan aikamoiseksi mulkuksi. Täysin puolueetonta mielipidettä on toki näin suomalaisena mahdotonta sanoa, mutta itselleni skandinaavinen mytologia iskee huomattavasti kovempaa, kuin antiikin Kreikan vastaava, ja Kratos ”junantuomana” istuu tähän maailmaan kuin nyrkki silmään. Myönnettäköön toki, että juoni ei aiemmin ole ollut se pelisarjan kaikkein vahvin osa-alue:

Älä tee kuten minä teen, vaan tee kuten minä sanon, poika

God of War on oikeastaan sinällään harhaanjohtava nimi, sillä toisin kuin aiemmat osat, ei tämä varsinaisesti pohjaa päähenkilön sisäisiin konflikteihin ja kostomatkaan, vaan peli onkin saanut internetissä jo maineen ”isä-poika simulaattorina.” Pelaajaa kun tällä kertaa seuraa Kratos jr. nimeltä Atreus, joka ampuu hernepyssyllään vihollisia napin painalluksesta. The Last Guardiania ja muita vastaavia ”apurilla” varustettuja pelejä pelanneille mekaniikka aiheuttaa etukäteen tutinaa, mutta se on turhaa: Itselläni Atreus ei onnistunut jumimaan eikä muutenkaan söhläämään koko 30 tuntisen pelaamisen aikana. Ja tosiaan, jos olet lukenut netistä pelin kestävän 15-25 tuntia, niin voit unohtaa sen: Jos olet vähänkään herkkä lähtemään sivuraiteille pääjuonesta, voi God of War viedä helposti elämästäsi varmasti yli 40 tuntiakin. Nähtävää ja koettavaa on niin paljon, että sitä olisi jopa liikaa, elleivät sivujuonteet olisi lähes yhtä kiinnostavia, kuin tarina itse. Tutkiskeluissa pääsee aina vain syvemmälle parivaljakon sielunelämään, ja perinteisenä suomalaisena miehenä ymmärrän hyvin, kuinka Kratos toistuvasti kompuroi isyyden eri osa-alueiden kanssa. Pelin kenties parasta antia onkin vain soudella menemään, ja kuunnella kaksikon syvällistä keskustelua. Tämä toki entisestään lisää peliaikaa, joten sitä tosiaan kannattaa varata.

Seuraavassa osassa Kratos on varmaan lempeä pullantuoksuinen isoisä?

Kratos ei lelli poikaansa – eikä pelaajaa

Peli on mekaniikaltaan ihailtava piristysruiske pullamössösukupolvelle, sillä se ei lähde pitämään pelaajaa kädestä oikeastaan missään vaiheessa, vaan K-18 leimalla varustettu peli olettaa, ettei tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Taistelusysteemi on täysin erilainen kuin aiemmin, joten vanhalta pohjalta on turha yrittää lähteä pätemään. Jokainen kuolema tuntuu oikeudenmukaiselta ja itseaiheutetulta, ja alkuun erittäin sekavalta vaikuttava varuste – ja taitovalikkokin alkaa jos ei selkiytyä, niin ainakin lakata ahdistamasta loppua kohden. Muutamat brutaalit erikoislopetukset pahiksille ovat tyylikkäitä, kunnes olet tehnyt ne viitisen kertaa. Eniten ärsytystä aiheuttava systeemi on pikasiirtymät paikasta toiseen, jotka aukeavatkin vasta pelin loppupuolella eivätkä silloinkaan kankeutensa vuoksi ole kovinkaan kovassa käytössä. Hieman ajattelua vaativia puzzleja on sen sijaan sopivassa suhteessa mäiskeeseen nähden, ja ne tuntuvat pääosin aivan loogisilta.

Noh noh, onhan boxillekin tulossa hyviä pelejä tänä vuonna?

God of War – vuoden top3 peli 2018

God of War on uskomattoman hieno ja tunnelmallinen peli, joka osoittaa, ettei PlayStation vitosella ole vielä mikään kiire. Maailma on uskomattoman tiivis ja yhtenäinen ollakseen niin laaja ja sisältörikas. Vihollisjoukkojen mättäminen on viihdyttävää ja maisemat komeita, mutta pelin parasta antia on kuitenkin sen tarina. Eikä oikeastaan edes juoni kaikkine käänteineen, vaan ihan oikeasti se hieno isän ja pojan suhteen kehittymisen seuraaminen. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi. Joka tapauksessa God of War on peli, jota voi suositella ihan kaikille yli 18-vuotiaille. Tämä haastaisi jopa The Legend of Zelda: Breath of the Wildin vuoden peli – kisassa, joten jos Super Smash Bros. ei olisi tulossa loppuvuodesta Switchille, voisi kunniamaininnan jo suosiolla luovuttaa. Vai tulisikohan se Kingdom Hearts 3 viimein?

BOI! – Teemu Michael

The post Onko God of War hyvä ja miksi se on vuoden peli? appeared first on EMP-blogi.